Uusia alkuja

Uusia alkuja

Syksy on aloittamisen aikaa: koulun, töiden, harrastusten. Joulun odottamisenkin ainakin joillekin. Meidän perheessämme on tullut ensimmäisen suuren irtioton aika: lapsi lähti suureen maailmaan, ottaa ensiaskeleita opinpolulla, valloittaa uusia elämänalueita. Minä, äiti, olen yhtä aikaa kauhuissani ja helpottunut, innoissani ja huolestunut. On uuden ajan alku.

Aloittamisessa on oma viehätyksensä, niin suuri, että toiset meistä ovat erikoistuneet hyviin alkuihin (minäkin olen, erityisesti käsitöiden ja liikuntaharrastusten alalla). Aloitteentekijöillä on tärkeä rooli, mutta lopettamista ja valmiiksi saamista ei sovi väheksyä. ”Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni”, Paavali kirjoittaa toisessa kirjeessään Timoteukselle (jae 7). ”Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää”, kerrotaan jo Raamatun alkulehdillä (1. Moos. 1:31). Kirjakokoelman viimeisissä jakeissa Jumala puolestaan vakuuttaa: ”Minä olen A ja O, alku ja loppu. Sille, jolla on jano, minä annan lahjaksi vettä elämän veden lähteestä. Tämä on voittajan palkinto. Minä olen hänen Jumalansa, ja hän on minun poikani.” (Ilm. 21:6–7.) Valmiiksi saamisessa, loppuun saattamisessa, on yliluonnollista rauhaa. Kun on tehnyt kaikkensa, voi vain levätä Jumalan armossa: ”Tässä olen enkä muuta voi.”

Uuden kynnyksellä tunnen itseni aina vähän (tai aika paljonkin) levottomaksi. Tahtoisin jo tietää, mikä nurkan takana odottaa ja miten siihen voisi valmistautua. Pahinta on, jos ei tiedä tulevasta mitään. Mistä saisi aloittamiseen samanlaisen rauhan kuin lopussa usein vallitsee? Tiedämme, että hätäilemällä ja hosumalla ei saa aikaiseksi yhtään parempaa lopputulosta.

Rauhan lähde on Jumalan armon yhä syvempi ymmärtäminen. Vaikka helposti turvaudummekin omaan tekemiseemme ja tartumme tarmokkaasti tehtäväämme, todellisuudessa olemme alussa aivan yhtä paljon armon varassa kuin loppupuolella matkaammekin. ”Joka aamu on armo uus” on totuus, joka kannattelee meitä päivittäin. Jokainen aamu on uusi alku, ja Jumala antaa niitä niin monta kuin tarvitsemme. Toisessa Korinttilaiskirjeessä (6:1–2) Paavali kirjoittaa: ”– – ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! Hänhän sanoo: – – Oikealla hetkellä olen kuullut sinua, pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun. Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä.”

"Alusta" aloittaminen aina uudelleen ei tarkoita sitä, että minulta otetaan pois vastuu ja saan olla kuin pieni lapsi aina uudestaan. Ei, minä jatkan kasvuani joka päivä kohti iankaikkisuutta. Mutta eilinen on mennyt ja eilisen synnit anteeksi annettu. Tuskin tuhlaajapojan isä alkoi poikansa kotiinpaluujuhlien jälkeisenä aamuna vaatia tätä tilille huonoista valinnoista. Riemu pojan takaisin saamisesta säilyi. Toisaalta paluu entiseen elämäntyyliin olisi ollut pojalta isän osoittaman armon halventamista.

Uudessa ajassa, uudessa alussa jokin on ratkaisevasti eri tavalla kuin aiemmin. Rakkaus on tullut todeksi. Armo on tullut todeksi. Niiden varassa elän.

Anna Lehtinen

Maan matojen synkistelyä vai iloa Herrassa?

Maan matojen synkistelyä vai iloa Herrassa?

Kristittyjä syytetään usein ilonpilaajiksi. Kun herra tai rouva pyhimys saapuu paikalle, nauru katoaa kuin valo mustan aukon tapahtumahorisonttiin. Kannat pysyvät kaukana katosta ja vitsit käyvät vähiin.

Stereotypioiden pohjalla saattaa olla joskus jotain todellisuuttakin. Vanhemmalta väeltä olen saanut kuulla kertomuksia siitä, miten sunnuntaisin nauraminen ja leikkiminen oli kiellettyä, koska päivä oli niin pyhä. Nurkassa pyhäpuvussa jököttävän ylivirtaiset, viisivuotiaan Duracell-neutronipommin mieleen saa kyllä helposti tällä iskostettua, että usko ja ilo kuuluvat yhtä hyvin yhteen kuin syvänmerenkalat ja höyryveturit. 

Menneessä Suomessa kaikki olivat kiltisti luterilaisia kristittyjä, joten jos tahtoi olla aktiivikristitty, niin se piti näyttää jollakin. Yliammutun pyhä pukeutuminen ja korostettu vakavuus hartaudenharjoituksessa olivat melkein ainoita tapoja osoittaa kuulumistaan uskonsa vakavasti ottavaan väkeen. Joillekin usko on lopulta niin vakava asia, että sen kunniaksi kannattaa puraista joka aamu sitruunaa, ja ottaa matkaevääksi povitaskuun limetti tai pari.

Kaikesta huolimatta Raamattu ei anna yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten jokaisen maanantaiaamunsa voisi saada synkemmäksi. Jos kerran Jumala on oikeasti niin kiva Jumala kuin mitä Raamatussa ja erityisesti Jeesuksessa hän osoittaa olevansa, niin silloin synkistelyyn ei vaikuta olevan syitä. Kristityt puhuvat toki synkistä aiheista, kuten synnistä ja syyllisyydestä. Sitä on hankala kiertää tai kieltää. Kuitenkin tähtäyksenä niissäkin asioissa on juuri syyllisyydestä ja synnistä vapautuminen. Jos synnintunto tai syyllisyys kalvaa omantunnon perukoilla, kokemus Jumalan ehdottomasta armahduksesta ja rakkaudesta on kaikkea muuta kuin synkkä. Kokeiltu on.

Kristittyjen kokoontumiset luonnollisesti saavat vaikutteensa omasta kulttuuristamme. Jos supisuomalaiseen sielunmaisemaan kuuluvat juuri ne supit, metsä ja kaipuuta valittavat iskelmät saunarannassa, niin itseäni ei hämmästytä, että olemme mollivirsiin viehättynyt kansa. Hieman tuontitarvikkeina on tuotu muun muassa ylistyslauluja, jotka mukailevat perinteisen stadionirokin kaavoja, ja joissa synkistelyn asemaa hoitaa duurisoinnutukseen yhden tai kaksi kertaa vahingossa eksynyt mollisointu. 

Jos kristillisen elämän tulisi olla ”iloa, rauhaa ja vapautta Herrassa”, niin meidän uskovienkin tulee tehdä realitychecki asian suhteen. Jos uskonelämämme saa aikaan vain happamia röyhtäyksiä, olisi hyvä katsoa, mikä hengellisessä ruokavaliossa on pilalla. Paketissa lukee, että oikein nautittuna tuloksena tulisi olla iloa ja rauhaa Jeesuksessa. Jos ei ole, kannattaa varmistaa, ettei puuro ole palanut pohjaan ennen popsimista. Myös liiallisia sitrushedelmiä kannattaa välttää. Niistä voi tehdä vaikka mehua kyytipojaksi.

Markus Mäenpää

Armon mekin ansaitsemme

Armon mekin ansaitsemme

Yhteiskunnassa on ansaittava.

Ansaitseminen alkaa jo koulumaailmassa. Kenellä on hienoimmat vaatteet, kuka pärjää matikassa, kuka pelaa parhaiten jalkapalloa, kuka uskaltaa hypätä korkeimmalta. Lapset oppivat jo pienestä, että yhteisön hyväksyntä on haurasta. Poikkea vähänkin, ja käytävällä olet alttiina kiusaamiselle. Pitää oppia, että tietyt normit pitää täyttää, jotta välttää syrjinnän. Hyväksyttävyyden listat ovat olemassa.

Aikuisena listaelämä jatkuu. Kun listalla on ammatti, koti, harrastuksia, työpaikka ja perhe, niin kokonaisuus alkaa näyttää hyväksyttävältä. Kuitenkin kaikkea pitää tarkastella vielä tarkemmin. Tietyt ammatit suovat toisia paremman aseman. Perheen pitää olla tietynlainen, lapset pitää kasvattaa oikeassa kohdassa hiljaa oleviksi ja hiljaa niistäviksi. Asuinalueet laitetaan paremmuusjärjestykseen, kuten myös lasten pianotunnit ja joukkuepeliharrastukset.

Auta armias, jos listalta puuttuvat oikeat harrastukset tai tiettyyn ikään mennessä ei ole perhettä! Perheen puuttumisen voi tietysti selittää pois, jos määrittelee itsensä uraihmiseksi. Kuitenkin ammatin puute on jo paha puute, sillä silloin ihmisessä alkaa olla pahasti vikaa. Vielä pahemmin ihmisessä on jotain vikana, jos listalta puuttuu koti. Mikäs se semmoinen ihminen enää onkaan?

Onneksi on seurakunta tuomassa armoa maailmaan. Tai ainakin sen pitäisi. Joskus sekin antaa oman listauksensa: ei saa juoda alkoholia, polttaa tupakkaa, käyttää liikaa meikkiä tai väärän mittaista hametta tai resuisia vaatteita. Pitää olla aktiivinen ja palava ja muistaa evankelioida torstaisin. Tai tiistaisin. Pitääkö ihmisten olla yhteiskuntakelpoisuuden lisäksi myös seurakuntakelpoisia kelvatakseen Jumalalle?

Kuvittele kuitenkin mielessäsi surkein mahdollinen ihminen. Miltä hän näyttää? Miltä hän haisee? Mihin moottoripyöräjengiin hän kuuluu? Millainen rikosrekisteri hänellä on? 

Sinä et ole yhtään arvokkaampi kuin tuo ihminen.

Sinä olet yhtä arvokas kuin tuo ihminen.

On aina hyvä muistaa, että ihminen pystyy itse ansaitsemaan vain kadotuksen. Riippumatta listoistamme. 

Armon määritelmä ”Ansioton Rakkaus Minunkin Osakseni” voi olla tuttu, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? En voi tehdä mitään, että Jumala rakastaisi minua enemmän tai vähemmän. Voi olla hyvä olla yhteiskuntakelpoinen tai seurakuntakelpoinen. Kuitenkin meidän kaikkien hintanamme on ollut se, että Jeesus suostui tulla kuolemaan meidän puolestamme. 

Jumalan ei olisi ollut mikään pakko rakastaa noin paljon. Kuitenkin hän rakasti. Se on iso juttu. Siinä on myös meille opittavaa

Kaisa Kytömäki

Kolme syytä lähteä konfaan

Kolme syytä lähteä konfaan

Juhannusviikko ei kulu huomaamatta Keuruulla. Kaupoissa ja kaduilla – tai siis kadulla eli Keuruuntiellä – väkimäärä kolminkertaistuu jo torstaina. Autoilija kiertää S-marketin parkkipaikkaa suuren maailman tyyliin toivoen turhaan löytävänsä tyhjän ruudun. Paikallisen urheiluseuran nuoret on valjastettu pakkaamaan ihmisten ostoksia – palvelu, johon Suomessa harvemmin törmää. Paikalliset kauppiaat, pitsanpyörittäjät ja muut yrittäjät kiittävät, kun yksi vuoden parhaista sesongeista koittaa. 

Invaasio ei johdu vain Keuruun monista kesäasukkaista, jotka saapuvat mökeilleen juhannuksen viettoon. Keuruulla järjestetään konffa. Tai siis konfa. Molempia kirjoitusasuja käytetään, mutta jälkimmäinen on oikeampi, koska alkuperäisen termin tavoin se kirjoitetaan vain yhdellä f-kirjaimella. 

Keuruulainen helluntailainen kun olen, mainostan juhannuskonferenssia häpeilemättä, vaikka en tällä kertaa ole osallistunut tapahtuman järjestämiseen millään tavalla. 

Konfaan kannattaa mielestäni mennä ainakin kolmesta syystä. Ensinnäkin, jos yksinäisyys ahdistaa, konfassa tapaat varmasti ihmisiä. Ehkä torstaille tyypillinen vesi- tai räntäsade ei vielä houkuttele opistonmäelle kovin sankkoja ihmisjoukkoja, mutta viimeistään perjantaina ja lauantaina kelien lämmetessä tapahtuma-alue täyttyy tuhansista ihmisistä. Jossakin alueen lukuisista ruokapaikoista tai teltoista törmäät aivan varmasti vanhoihin tai uusiin tuttavuuksiin. Jos helluntaipiirit ovat vieraat, konfassa huomaat, että moni helluntailainen on kovin puhelias ja innokas tutustumaan uusiin ihmisiin. Monet heistä ovat jopa melko mukavia.

Toiseksi konfaan kannattaa mennä, jos kaipaat suurta kesätapahtumaa, mutta haluat välttää törmäämistä suomalaisen juhannuksenvieton lieveilmiöihin – viinan kanssa läträäviin örveltäjiin ja puukkotappeluihin. Kymmeniä tuhansia eri ikäisiä ihmisiä kokoava kesätapahtuma, jossa hälytystehtäviä syntyy lähinnä mutaan uponneista asuntovaunuista ja pallogrilleistä, on jo itsessään näkemisen arvoinen. Mistä löytyy toinen suurtapahtuma, jossa nuoret ja nuoret aikuiset istuskelevat oikein porukalla selvin päin nautiskelemassa kesästä?

Kolmas hyvä syy lähteä konfaan liittyy siihen, miksi tapahtumaa ylipäätään järjestetään. Tämä  liittyy myös keskeisesti juhannuskonferenssin ohjelmaan. Uskotpa Jumalaan tai et, Hänellä saattaa olla sinulle asiaa. Olen kuullut aika monelta, että jonakin menneenä juhannuksena konfa oli merkittävä elämän suunnan kannalta. Joku vaihtoi maailmankatsomustaan tapahtumassa – tuli uskoon –, toinen valitsi hengellisen kokemuksen siivittämänä itselleen kokonaisen työuran. Ei mitään pieniä päätöksiä. 

Konfaan ei kuitenkaan tarvitse lähteä taivaallisia merkkejä etsimään. Sinne voi lähteä vaikka vain hengaamaan. Siinä sivussa voi tapahtua jotakin suurta.

Tuomas Havukainen

Kesä ja hyttyset

Kesä ja hyttyset

Kun keväällä kasasimme jälkikasvulle trampoliinin, saatoin vihdoin varovasti sanoa, että nyt on kevät. Kun trampoliini ei peittynytkään takatalven loskaan ja jäävuoriin, annoin itselleni vähitellen luvan uskoa, että kesä on tulossa. Varma olin asiasta siinä vaiheessa, kun ulkona alkoi olla niin kuuma, että grillatessa makkarat olisi voinut jättää pihapöydälle kypsymään. Aurinkorasvassakin piti olla kertoimena vähintään viisisataa, jotta nahka ei mennyt rullalle. Kaikki oli täydellistä.

Sitten tulivat hyttyset.

Keväässä parasta on se, että voi nauttia kesästä jo varkain, ilman hyttysiä. Mutta viimein hyttyset löysivät meidänkin takapihamme. Ne toivat myös kaverinsa mukanaan. Samoin kuin koko sukunsa ja puhelinluettelollisen muita verenimijöitä.

Tässä vaiheessa on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on se, mikä on vaihtoehtona jo ihan siinä kohdassa, kun lämpötila kohoaa kahdenkymmenen päälle: lukkiutua sisälle, käynnistää tuulettimet, sulkea kaikki luukut ja alkaa odottaa joulua, kun lämpötilat saadaan jälleen kotoisammiksi – puhumattakaan niistä rekkakuormallisista hyttysiä, jotka saadaan hengiltä. Kunhan auringosta pääsee eroon jälleen talveksi, ei tarvitse murehtia hikoilemisesta eikä kutiavista itikanpuremista.

Toinen vaihtoehto on heittää aurinkolasit silmille ja nauttia kesästä. Uida ensin aurinkorasvassa ja sen jälkeen kylpeä hyttysmyrkyssä. Syödä vähän liikaa jäätelöä. Lätkiä hyttysiä hengiltä sitä mukaan, kun ne uskaltautuvat uhmaamaan iholla kiehuvaa karkotekemikaalicocktailia. Rötköttää rannalla hyvän kirjan kanssa tai pomppia trampoliinilla itse sen jälkeen, kun jälkikasvu ei enää jaksa.

Harva asia maailmassa pysyy sellaisenaan puhtaana. Vaikka auringonpaiste on aina yhtä hienoa, ilman lämpeneminen tuo mukanaan kotosuomalaiset verenimijäilmavoimat. Myös kristillisessä kentässä auringonpaiste vetää puoleensa auringonpalvojien lisäksi sääskiä ja muita iniseviä vampyyrejä. Ääritapauksia ja psykopaatteja, jotka ovat kiinnostuneempia vieressä istuvan auringonottajan veriryhmästä kuin taivaalla mollottavasta tulipallosta.
 
Seurakunnassa on reilua huomata, että hyttyset ovat eri asia kuin aurinko. Kuitenkin yhtä tärkeää on olla tarjoamatta tuulensuojia ja suolätäköitä, joissa hyttyset sikiävät ja viihtyvät. Ei ole reilua sulkea silmiään, jos taivaan peittää vanhatestamentillista heinäsirkkainvaasiota muistuttava moskiittomassa. Siksi hyvä seurakunta pitää ilman kulkemassa terveellä opilla, tarjoaa hyttysmyrkyksi läpinäkyvyyttä ja ötökkäansoiksi rehellisyyttä. Silloin on helpompaa palvoa yhdessä aurinkoa ilman, että tarvitsee kirota taivaan keltaista molluskaa kaamoksen majoille ötököiden takia. Silloin on helpompaa ottaa aurinkoa, katsella kesämaisemia ja antaa jäätelön sulaa kunnolla pinnalta ennen syömistä. 

Markus Mäenpää

Taimet tarhassa

Taimet tarhassa

Tähän aikaan vuodesta kaikkialla möyhitään, kylvetään ja kastellaan. Kuuntelin juuri autoradiosta puutarhaohjelmaa, jossa asiantuntijat puhuivat minulle vierailla sanoilla vyöhykkeistä, tuholaisista ja puolivarjoista. Ihailin, miten he pohtivat niitä samalla sujuvuudella kuin minä... niin, mitä? Ehkä pilkun paikkoja tai kappalejakoja korkeintaan.

Selväksi kävi se, että kasvi tarvitsee sopivan kasvupaikan kukoistaakseen. Ihme kyllä, tästä minulla on jopa omakohtaista kokemusta. Kotonani on surullisenkuuluisa palmu (olen kirjoittanut kyseisestä yksilöstä aiemminkin), joka sinnittelee liian vähässä valossa (edelleen, mitä kummastelen päivittäin). Olen sentään kasvattanut sen itse pienestä alusta, mutta nyt en enää pysty tarjoamaan sille riittävän hyvää kasvupaikkaa. Viherkasviparka on pienessä kodissani aina tiellä honteloine varsineen ja tarvitsee järeät tuet pysyäkseen pystyssä.

Jokainen meistä tarvitsee hyvän ja itselleen sopivan kasvupaikan. Sellaisessa on muheva maaperä, riittävästi tilaa kasvaa, sopivasti valoa ja lämpöä. Hyvässä kasvupaikassa saa vettä ja ravinteita säännöllisesti, ja siellä huolehditaan kasvua haittaavien tuholaisten torjunnasta. Hyvässä kasvupaikassa myös tukea on tarjolla, kun sitä tarvitsee. Siellä voi tuntea olevansa tarpeellinen ja iloksi toisille. Siellä saa myös kukoistaa, ilman että toiset taimet pyrkivät tukahduttamaan kasvun. Joskus voi olla tarpeen myös vaihtaa kasvupaikkaa, jos valo ei riitä, tuholaiset valtaavat alaa tai vaarana on paleltuminen.

Kasvupaikan täytyy olla myös sananmukaisesti kasvun paikka. Kasvi ei tee mitään kasvaakseen (varsinkin minun kasveiltani tämä kasvamishomma on hieman liian kateissa), mutta meille ihmisille kasvaminen on melko aktiivista toimintaa. Se on juuriston tarkastelua, rikkaruohojen nyhtämistä ja ravinteiden tankkausta. Joskus on tarpeen varjella itseään hallalta tai tuholaisilta. Olemme kuin monivuotiset kasvit: kasvamme ja puhkeamme hetkeksi kukkaan, sitten taas lepäämme hetken. Välillä kukimme pitkään, toisinaan jokin sato voi jäädä saamatta. Vaikka kuihtuisimme lähes olemattomiin, juuret pysyvät, ja niiden mukana mahdollisuus kasvaa ja kukoistaa jälleen.

Joudumme myös väistämättä kosketuksiin toisten taimien kanssa, eikä yhdessä kasvaminen ole läheskään aina kivutonta. Kuka milloinkin varjostaa toista, tökkii oksillaan tai nojautuu liiaksi kohti kasvaakseen lähes kiinni toiseen. Yksi taas kasvaa onnellisena erillään muista mutta on altis tuulenpuuskille. Ja entä jos raekuuro iskee?

Onko sinulla hyvä kasvupaikka? Saatko riittävästi elävää vettä ja Sanan ravintoa? Ovatko juuresi tukevasti maassa, Kristus-maaperässä? Kasvatko terveesti, sekä kohti taivasta että lähemmäs ympärilläsi olevia ihmisiä? Uskallatko silti seistä ja kukoistaa omana itsenäsi, Taivaan Isän upeana luomuksena, josta hän on ikuisesti iloitsee? Sinä olet varten taivasta luotu.

Anna Lehtinen

Eri mieltä olemisesta

Eri mieltä olemisesta

Huomaan joskus väistäväni tilanteita, joissa ihmiset esittävät voimakkaita vastakkaisia näkemyksiä. Politiikkaa, uskontoa, ruokavalioita. Loputon sanasota ja näkemysten kirjo. En jaksa väitellä, koska se tuntuu turhalta. Mieluummin olen hiljaa ja annan muiden kinastella.

Jotkut vastakkainasettelut ovat toisia mehukkaampia, ja ehkä siksi niin raivostuttavia. Pitäisikö talousongelmaisen valtion leikata lisää köyhien sosiaaliturvasta vai tuottaa palvelut ottamalla lisää julkista velkaa? Mitä talousongelmilla edes tarkoitetaan? Entä mitä pitäisi ajatella, kun helsinkiläisen moskeijan ulkoseinällä julistetaan ”Jeesus oli muslimi”? Lihansyönti pitäisi kuulemma lopettaa ekologisista syistä, mutta eikö kasvisruokavalion noudattaminen ole kamalan hankalaa?

Eri mieltä oleminen on taitolaji, jota kaikki eivät osaa. Ihmiset käyttävät hyökkäävää retoriikkaa, yleistävät suurpiirteisesti ilman asiatietoa ja ärsyttävät toisiaan piikikkäillä kärjistyksillä. Erityisesti sosiaalisessa mediassa monen retorinen varmistin on unohtunut pois päältä. Kun aihepiiri koskettaa syvältä, sanalliset keinot ovat kyseenalaiset. 

Ihmisellä on tarve kuulua joukkoon, löytää oma puolensa. Maailma ei kuitenkaan ole mustavalkoinen paikka, jossa asioilla on vain kaksi puolta, hyvä ja paha tai oikea ja väärä. Eri mieltä ei voi olla rakentavasti, jos jyrkkä vastakkainasettelu ”meihin” oikeassa oleviin ja ”muihin” väärässä oleviin ohjaa ajattelua. 

Poliittisten näkemysten taustaideologioita ymmärtämätön ei kykene rakentavaan keskusteluun. Toisaalta ideologialla ei usein voi selittää käytännön pakosta tehtyjä päätöksiä. Uskontojen vuoropuhelu jämähtää helposti juupas-eipäs-akselille, vaikka esimerkiksi kristityt ja muslimit voisivat keskustella uskontojensa välisistä eroista myös rauhanomaisesti. Ruokavalion kohdalla tulisi muistaa, että vaikka faktat puhuisivat mitä, ihminen tekee usein päätöksiä tunteiden ja tottumusten perusteella.

Kristilliseen kielenkäyttöön kuuluu ajatus käännyttämisestä. Termin kielteisestä sävystä huolimatta eri mieltä olevan ”käännyttäminen” omalle kannalleen voi olla perusteltua ja vastuullista. Silloin kun voin esittää oman näkemykseni puolesta vahvoja perusteita ja uskon vakaasti olevani oikeassa, velvollisuuteni on kunnioittavasti pyrkiä vakuuttamaan myös toiset. Jokaisen on lopulta muodostettava kantansa itse.

Erilaisten näkemysten väisteleminen on lopulta turhaa. Elämä selkärangattomana ja näkemyksettömänä väistelijänä on raskasta ja voi johtaa jopa epärehellisyyteen. Jos uskon olevani oikeassa, eikö silloin velvollisuuteni ole vähintään käydä rakentavaa keskustelua muiden ihmisten kanssa?

Tuomas Havukainen

Erilaisia herätyksiä

Erilaisia herätyksiä

Vaikka monen on lähes mahdoton samaistua ajatukseen, joillekin herääminen ei ole vaikeaa. On tietysti olemassa normaaleja ihmisiä, jotka samaistuvat enemmän talviunilta häirittyihin karhuihin, jos kukaan lähestyy heidän luolaansa liian aikaisen herättämisen merkeissä. Sitten on olemassa ihmisiä, joille aamuja ei ikään kuin ole olemassa, jotka marcobjuströmmäisesti singahtavat aamulla ylös mieli täynnä ideoita siitä, miten ihanaa on herätä uuteen, virikkeitä täynnä olevaan päivään. 

Aamut ovat. Moni aamuisin pohtii uskonkriisissään, mistä väistämättömyyden pakosta Jumala loi aamut. Teinit viikonloppuna ovat ainoa kosminen poikkeus, sillä vain heidän ei tarvitse herätä. Onko syy Adamin ja Eevan omenavarkaissa, että kaikki eivät ole aamuvirkkuja?

Kaikki aamut eivät aina ole samanlaisia. Meidän kolmivuotiailla kaksospojillamme heräämiset eivät aina ole kaikkein nopeimman liikkumisen aikaa. Kuitenkin, kun erään kerran päiväunilta herätessä ikkunamme takana oli kymmenen metrin päässä ihan oikea Komatsu-kaivuri könyämässä kantoja ylös metsänhakkuun jäljiltä, herääminen tapahtui niiden harvojen sekunnin murto-osien aikana, kun pojat singahtivat sohvan selkänojalle istumaan ja hihkumaan.

Moni hahmottaa Jumalan kohtaamisen heräämisenä. Ihminen on ”herätyksessä”, kun hän alkaa havahtua hengellisten kysymysten todellisuuteen. 

Myös hengelliset herätykset ovat erilaisia. Toisille hengellinen herääminen on lähellä armeijan metsäleirillä heräämistä: auto osuu hirveen, ja selvittyään jää miettimään, miten haurasta elämä on. Toisille herääminen on kuin peiton alla hitaasti heräämistä siihen todellisuuteen, että Jumala saattaa sittenkin olla olemassa. Että joku kristinuskossa kuitenkin tuntuu vetoavalta. Toisille herätys on kuin sitä, että herää aamulla rakastuneena, varmana siitä, että on löytänyt elämänsä rakkauden. 

Oli herääminen mitä tahansa, herätyksen jälkeen on hereillä oloa. Jumala on onneksi Jumala, jonka puolelta ei heräämisen jälkeen tarvitse katsella aamuäreyttä. Ja joka ilmeisesti uskoo aamukahviin.

Markus Mäenpää

Kiitos!

Kiitos!

Marraskuu: Usva, valot ikkunoissa, täysikuu. Liukkaita teitä, kohmeisia sormia ja jalan alla rasahtelevia lehtiä.

Helmikuu: Puhtaat hanget, huurteiset oksat ja höyryävä kaakao. Lumessa raikastuneet matot ja ensilupaus kesästä.

Toukokuu: Muuttolinnut, kimalaiset, leskenlehdet. Jäistä vapautuva järvi ja ensimmäinen lämmin päivä. Sateen jälkeen vihertävä maisema.

Vuosi sitten keväällä aloin kirjoittaa ylös asioita, joista olen kiitollinen. Aiheita on kertynyt tähän mennessä yli 500. Kiitettävää löytyy, kun etsii pieniä hyviä asioita. Tämä pätee varmasti myös ihmisiin ja heidän piirteisiinsä (tämä puoli pitääkin ottaa erityishavainnoinnin kohteeksi hetimiten).

Huomaan nimittäin kiittäneeni eniten luonnosta. Nyt toukokuussa ei tarvitse kuin astua ulos ovesta ja on suoranaisessa Jumalan ihmeessä: Tuossahan oli vielä kuukausi sitten lumikasa, nyt ruoho jo vihertää. Kuka vapautti järven noin kauniisti välkehtimään auringonpaisteessa? Miten linnut voivatkaan laulaa niin ahneina elämälle? Voisi huokaista Psalmin sanoin: Mikä on ihminen, että sinä näin häntä muistat?

On hetkiä, päiviäkin, kun kiitettävää ei ole helppoa löytää. Eikä meidän tarvitse kiittää siksi, että Jumala jotenkin tarvitsisi kiitoksiamme. Uskon, että Sanassa meitä kehotetaan kiittämään ennen kaikkea siksi, että se tekee hyvää meille. Tiedekin on sen todistanut: kiitollinen elämänasenne lisää hyvinvointia.

Katso ympärillesi. Jokainen päivä on lahja Taivaalliselta Isältä.

Anna Lehtinen

Kokonaisia ihmisiä

Kokonaisia ihmisiä

Ihminen määritellään usein tietyn nimikkeen avulla. Pastori, sairaanhoitaja ja taksikuski ovat neutraaleja ja tavallisia nimikkeitä, jotka kertovat, mitä ihminen tekee työkseen. Yksi saarnaa ja hoitaa sieluja. Toinen hoitaa sairaita. Kolmannen tehtävänä on ihmisten kuljettaminen paikasta toiseen maksua vastaan.

Jotkut nimikkeet lyövät kuitenkin ihmiseen helposti negatiivisen leiman. Sairas, työtön, narkomaani. Harva haluaisi tulla kuvatuksi näillä termeillä, mutta viljelemme niitä, koska ne kuvaavat joitakin ihmisiä osuvasti. Yksi sairastaa, ja toisella ei ole työtä. Kolmas on riippuvainen huumeista.

Nimikkeitä käytetään usein rajoittavasti. Sairaan tai työttömän koko ihmisyys ja olemus typistyy vain yhteen negatiiviseen termiin. ”Se ihminenhän on sairas”. Sairaus ei kuitenkaan usein ole ihmisen oma vika eikä tee hänestä kykenemätöntä muuhun kuin sairastamiseen. Sairaus ei varsinkaan vähennä ihmisen arvoa. 

Myös työttömyyteen vaikuttavat monet yksilöstä riippumattomat tekijät. Joskus kuitenkin työttömistä puhutaan kuin toisen luokan kansalaisista. Narkomaani eksyi ehkä nuorena huonoon seuraan. Riippuvuutta hän ei voi kuitenkaan omin avuin katkaista. Löytyisikö vielä joku, joka näkee hänessä muutakin?

Kristityt käyttävät tiettyjä nimikkeitä vetääkseen rajaa ”meidän ja muiden” välille. Ei-uskova, ateisti, muslimi. Vaikka määritteet itsessään olisivat kuvaavia, niillä välitetään helposti negatiivisia mielikuvia, jotka estävät kohtaamisen. Ei-uskovaan voidaan viitata ulkopuolisena ja vieraana, sellaisena, johon ei tee mieli tutustua. Ateistilla voidaan tarkoittaa aggressiivista jumalankieltäjää, joka hävittäisi uskonnot maailmasta, jos saisi päättää. Keskustelua hänen kanssaan tuskin syntyisi. Muslimi taas liitetään kovin helposti terrorismiin, mihinkäs muuhunkaan. Pysykööt poissa.

Nimikkeiden välittämään viestiin tulee kiinnittää huomiota. Jeesus kutsui seuraajiaan määrittelemään lähimmäisen radikaalisti uudelleen. Jopa vihollista tuli rakastaa kuin lähimmäistä (Matt. 5:43–48). Tämä ei jätä arvailujen varaan, miten Jeesus olisi kohdannut ne, jotka me usein näemme vain rajoittavien nimikkeiden valossa. Sairas, työtön, narkomaani. Ei-uskova, ateisti, muslimi. Kaikki ovat erilaisia, mutta silti lähimmäisiä ja ansaitsevat tulla kohdatuiksi sen mukaisesti.

Minkälaisia rajoituksia sinun käyttämäsi nimikkeet luovat?

Tuomas Havukainen 

Koe Jumala itsesi kautta

Koe Jumala itsesi kautta

Helluntailaisen uskontunnustuksen kirjoittamattomissa alaviitteissä lukee, että Jumalan pitää olla koettavissa. Kuitenkaan tietyllä tavalla kokemisesta ei saisi tulla meille sielujen piparkakkumuottia, jolla saa kaavittua kaiken sopimattoman uunipellin ulkopuolelle.

Uskossa on kyse paljon muustakin kuin kokemuksesta. Kuitenkin pidän ajatuksesta, että Jumala ja hänen läsnäolonsa ovat jollakin tavalla tunnettavissa. Ei vain niin, että Jumalasta tulee pelkästään filosofisen pohdinnan kohde. Voin ajatella päänsärkyyn asti, olenko itsekään olemassa, mutta mikään lopputulos ei yleensä vaikuta arkimaanantaihini kovin syvästi. Samoin, jos Jumala on vain kansojen jylhä Kaitsija, joka katselee maailmaa viileän välinpitämättömyyden vallassa, minun maanantaini ovat synkempiä kuin ilman tällaista valvovaa silmää.

Kuitenkin kauniista opista tulee pakkopaita siinä vaiheessa, jos voidaan sanella, montako enkeliä sen nuppineulan päällä pitää nähdä ja monenko hertsin värähdyksissä Jumalan läsnäolon pitää tuntea.

Onko pakko kokea, jos ei koe? Ei ole.

Uskon, että Jumala on läheisen kietoutunut historiaan ja ihmiselämään. Esimerkiksi johdatus ei tarkoita, että Jumala raahaa uskovat tanssimaan nuoralla oman suunnitelmiensa hienosäädösten mukaan suurena marionettimestarina. Johdatus ei myöskään tarkoita sitä, että Jumala paiskaa ihmisen elämään ja lähettää kuoleman kohdalla enkelin kurkistamaan arviointilomakkeen kanssa, miten ihminen on pärjännyt. Jumala toimii ihmisten elämässä ja valintojen keskellä. Samoin Jumalan kokeminen tapahtuu yhteydessä siihen, keitä me olemme.

Kohtaamme Jumalan oman persoonamme kautta. Me ihmiset olemme tietysti erilaisia. Herkimmät suistuvat raiteiltaan, kun kuulevat Facebookissa tuttunsa lemmikkihamsterin kuolemasta. Toiset ovat jäyhiä jököttäjiä, joita ei saa tirauttamaan tippaa linssinsä kulmaan nyyhkydraamoilla eikä sirkustempuilla. Toiset ovat timanttipölyvärjättyjä päiväperhosia, toiset aragorneja ja erämaasamoojia. Toisten mieli on kromi-nikkeliseosteista harjaterästä, toisilla karamellisoitua sokeria.

Toisille Jumalan kohtaaminen on jatkuvaa draamaa, jossa sinkoillaan kevyellä laivalla tsunamiaaltojen kourissa. Kun laiva vyöryy aaltoa ylös tai alas, kaikki sisuskalut vaihtavat paikkaa muutaman kerran. Toisille Jumalan kohtaaminen on kuin vapaapäivänä aamukahvin juomista ja auringonnousun katselemista. Taivaalla ei ole pilviä, maassa on kastetta ja sumu yrittää päättää, mihin suuntaan lähtisi. 

Myös elämäntilanteet vaikuttavat Jumalan kokemiseen. Masennuksen keskellä Jumalan koettavaa läsnäoloa voi olla tietoisuus, että tässä ei ole yksin. Epäoikeudenmukaisesti kohdellulla Jumalan läsnäoloa voi olla sen muistaminen, että Jeesusta syytettiin myös väärin.  Joskus Jumalan läsnäolo on vain iloa ja rauhaa. Sen suuremmin selittämättä.

Kun rukoilen, voin usein kokea jotain Jumalasta. Kuitenkin tiedän, että minulta ei ole pois, jos kaverini kokee Jumalan vieressä eri tavalla tai on kokematta mitään. Samoin minä tiedän, että Jumala ei rakasta minua vähemmän, jos vieressä oleva saa Jumalan läheisyyttä isommalla kauhalla kuin minä. Minä olen minä ja hän on hän. Myös Jumalalle.

Markus Mäenpää

Seurakunta – Täydelliset älkööt vaivautuko

Seurakunta – Täydelliset älkööt vaivautuko

Seurakunta on elinehto. Oli aika, jolloin koin sen enemmänkin taakaksi: miksi pitää lähteä istumaan koviin penkkeihin kuuntelemaan tylsiä puheita? Jälkeenpäin rehellisesti tarkasteltuna näyttää siltä, että en ajatellut tarvitsevani seurakuntaa, koska oma elämäni oli muka niin hienossa jamassa – en oikeastaan tarvinnut koko Jumalaa yhtään mihinkään. Olin ylpeä ja omavoimainen.

Seurakuntasuhteessani tapahtui käänne samaan aikaan kuin elämässäni. Se, mille olin elämäni suurimmaksi osaksi perustanut, otettiin minulta pois. Olin ajatellut sen olevan ikuisesti kestävää ja ikään kuin valttikorttini suhteessa Jumalaan. Ajattelin, että ainakin tällä elämänalueella olen muuten onnistunut, katso nyt! Olin muutenkin pystynyt nojautumaan pitkälti suorituksiini koko elämäni ajan. Niillä oli kätevä ostaa rakkautta toisilta ihmisiltä ja Jumalalta.

Lopulta vain istuin seurakunnan penkissä tyhjänä. Välillä itkin mutta useimmiten en osannut sitäkään. Sama penkki, jossa olin istunut kädet puuskassa kyseenalaistaen kaiken, olikin ainoa paikka maailmassa, jossa koin saavani voimaa elämään. Minulla ei ollut tuoda Jumalalle mitään, vaan jumalanpalvelus tarkoitti sitä, että Jumala palveli minua, antoi aina viikon verran voimaa niin että selvisin seuraavaan sunnuntaihin. Tajusin, että hän piti minusta kiinni. Tulin riippuvaiseksi Jumalan armosta. Sitä olin tietysti ollut koko ajan, mutta nyt asiain tila valkeni vihdoin minullekin.

Suhtautumiseni muihin ihmisiin muuttui. Toki edelleen ärsyynnyn ja ärsytän ja olen varma omasta oikeassaolemisestani, varmasti vaikutan usein ylpeältäkin, mutta silti ohjenuorani on entistä enemmän Kolossalaiskirjeen kolmannen luvun lause ”Kärsikää toinen toistanne”. Siinäpä realistinen lause: Jumala todellakin tietää, mitä tekoa olemme. Toistemme seurassa oleminen on usein enemmän tai vähemmän kärsimystä. Olemme aika rasittavia tyyppejä kukin vuorollamme.

Tiedän, etten voi muuttaa lähimmäistäni – voin muuttaa vain omaa käytöstäni. Voin aina valita lähestyä toista ihmistä, vaikka hän ei lähestyisi minua. Voin aina valita tehdä hyvää, vaikka toinen ei valitsisi samoin. Voin aina etsiä yhteyttä, vaikka toinen vetäytyisi kauemmas. Vaikka hän olisi aivan erilainen ihminen kuin minä, voin löytää vaikka ohuenkin langan, joka meidät yhdistää, ja päättää pitää siitä kiinni.

Seurakunta on yhteyttä Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Se yhteys parantaa ja antaa voimia. Minut se pitää pystyssä. En olisi tässä ilman Jumalaa ja seurakuntaa.


Anna Lehtinen

Jaakobin haaste

Jaakobin haaste

Uudessa testamentissa on talletettu useita historiallisia tapahtumia, jotka vaativat lukijaa pohtimaan mahdollista selitystä. Joissain kohden joku voi törmätä selitykseen, joka on ehkä hankalasti nieltävissä, mutta parempaakaan ei ole tarjolla. Uuden testamentin sivuilla on eräs tällaiseen tilanteeseen liittyvä tapahtuma. Mitä tapahtui Jaakobille, Jeesuksen veljelle? 

Evankeliumeiden mukaan Jeesus ei jäänyt Marian ja Joosefin ainoaksi lapseksi. Jeesuksella oli neljä veljeä ja ainakin kaksi nimeltämainitsematonta siskoa (Matt. 13:55-56). Evankeliumeihin on tallettunut kertomuksia, joiden mukaan Jeesuksen lähiomaiset eivät lämmenneet Jeesuksen Messias-ajatuksista. Johannes on tallettanut kertomuksen, jossa Jeesuksen veljet kiusottelevat Jeesusta hänen projektistaan. Heidän mukaansa Jeesuksen tulisi mennä Jerusalemiin ja tehdä itsensä tunnetuksi kaikille. (Joh. 7:2-9). Markuksen mukaan Jeesuksen perhe piti häntä seonneena, joka täytyi saada kotiin ”lataantumaan” (Mark. 3:21). Kertomusten mukaan Jeesuksen omat veljet eivät siis koskaan liittyneet hänen opetuslapsikseen. Kukaan ei ole profeetta kaupungissaan; vielä vähemmän perheessään.

Kertomus muuttuu kuitenkin mielenkiintoiseksi. Apostolien tekoihin ja Paavalin kirjeisiin on tallettunut mainintoja, joissa Jaakobilla, Jeesuksen veljellä, on huomattava asema Jerusalemin seurakunnan johtoportailla (Ap.t. 15; Gal. 1). Jaakob oli todennäköisesti mukana jo helluntaipäivän tapahtumissa (Ap.t. 1:14). Tässä kohden me syleilemme varmaa historiallista dataa. Jopa juutalainen historioitsija Josefus vahvistaa teoksessaan ”Juutalaisten muinaishistoria” Jaakobin olleen Jeesuksen veli, joka tapettiin Jerusalemissa vuonna 62. 

Kun otamme huomioon juutalaisten odotukset Messiaasta, Jaakobin asenteen Jeesuksen julkista toimintaa kohtaan ja Jeesuksen ristiinnaulitsemisen, Jaakobin kääntyminen Jeesuksen seuraajaksi muuttuu todella suureksi kysymykseksi, joka vaatii erityisen vastauksen. Mikä teki Jaakobista Jeesuksen seuraajan tämän kuoleman jälkeen? Pitkäperjantaina Jaakob nimittäin tiesi varmuudella, että Jeesus ei ollut messias, ja Jeesuksen ristiinnaulitseminen oli tästä lopullinen osoitus. Ristillä roikkui Jumalan kiroama huijari (5. Moos. 21:23). Jaakobin tilanne on verrattavissa puvuntakkiin pukeutuneeseen mieheen, joka on polvillaan morsiamensa edessä — se vaatii harkittua vastausta! 

Uusi testamentti tarjoaa tällaisen vastauksen: Jeesus ilmestyi Jaakobille kuolemansa jälkeen (1. Kor. 15:7). Tämä on selitys, joka riittää vastaamaan nousseisiin kysymyksiin. Jaakob oli yksi niistä sadoista henkilöistä, jotka olivat etuoikeutettuja kohtaamaan ylösnousseen Jeesuksen. Joukkoon tulisi viimeisenä liittymään Paavali.

Jaakobin elämä laittaa Uuden testamentin lukijan tiukkaan paikaan. Joudumme tarjoamaan vastauksen edellä esitettyihin huomioihin ja Uudessa testamentissa me kohtaamaan yliluonnollisen selityksen. Jos Jeesus ei todella noussut kuolleista, suuria kysymyksiä jää vaille vastausta — ja Jaakobin elämä odottaa jonossa ensimmäisenä.

Janne Saarela

Kristittynä lähellä Jumalaa ja lähellä ihmistä

Kristittynä lähellä Jumalaa ja lähellä ihmistä

Meidän kuluva vuotemme ei ole enää uusi, mutta se on siitä huolimatta sitäkin innostavampi. Tämä vuosi on seurakuntamme 70-vuotisjuhlavuosi. Tämä on erinomainen mahdollisuus katsoa hetken aikaa taaksepäin, samoin kuin eteenpäin. Seurakuntamme on alusta saakka tahtonut olla Jumalaa palveleva seurakunta, joka on samalla tahtonut olla ruohonjuuritasolla kiinni ihmisten elämän iloissa ja suruissa. Tätä samaa tahdomme tänä päivänäkin.

Vanhimmisto on työstänyt vuosia sitten työstänyt seurakuntamme näyn. Tämä tapahtui paljon rukouksen ja pohtimisen jälkeen. Tänä vuonna tämä sama näky on uusissa vaatteissa: ”lähellä.” Tämän juhlavuoden teemana on tiivistelmä seurakuntamme näystä: ”lähellä Jumalaa, lähellä ihmistä”. 

Uuden testamentin osoittamaa uskoa kuvaa hyvin sanapari ”lähellä Jumalaa, lähellä ihmistä”. Vaikka maailma on muuttunut kahdessa vuosituhannessa dramaattisesti, uskon sisältö ei ole muuttunut. Me saamme katsoa taaksepäin paljon kauemmas kuin meidän seurakuntamme seitsemän vuosikymmentä, aina Uuden testamentin aikaan asti. Sieltä meille avautuu sama usko, joka on polttanut seurakunnassamme sydämiä nämä vuosikymmenet: meidän tulee edelleen elää niin, että olemme lähellä Jumalaa ja samalla lähellä muita ihmisiä.

Meidän tulee olla lähellä Jumalaa. Uskonelämässä ei ole koskaan ollut kyse vain sosiaalisesta kerhosta, jossa samanmieliset kokoontuvat yhteen viettämään aikaa. Uskossa on aina ollut kyse Jumalasta, meidän ylösnousseesta Kristuksestamme, joka voitti synnin ja kuoleman vallan. Jos meidän uskonelämämme keskiöässä ei ole kuollut ja ylösnoussut Kristus, meidän tulee arvioida, millä pohjalla uskomme on. 

Meidän tulee olla lähellä ihmistä. Uskossa ei ole koskaan ollut kyse vain Jumalasta. Jeesus on kaiken keskipisteessä, mutta Jeesus itse osoitti toiminnallaan, että Hän tahtoo ojentaa kätensä ihmisten puoleen. Uuden testamentin uskoa ei kuvaa se, että piiloudutaan maailmalta tai lukkiudutaan kauas muista ihmisistä, jotta voisimme olla pelkästään Jumalan lähellä. Jumalan läsnäolo kuljettaa meidät toisten ihmisten luokse. Aivan kuten Pietarin kohdalla oli, mekään emme voi aina jäädä pelkästään Jumalan läsnäoloon ja rakentaa sinne kolmea lehtimajaa. Meidät on kyllä kutsuttu Jumalan läsnäoloon, mutta sen jälkeen ihmisten keskelle.

Jeesus kuuluttaa Uudessa testamentissa, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Jumalan valtakunta murtautui ihmisten keskuuteen Jeesuksen työn kautta, ja sen jälkeen seurakunta on ollut välittämässä Jumalan valtakuntaa maan päälle. Se on läsnä jo nyt, mutta ei vielä. Jumalan valtakunta on ihmisiä varten. Siksi myös meitä on kutsuttu mukaan julistamaan ja tuomaan todeksi Jumalan valtakuntaa ihmisten parissa. 

”Lähellä” tarjoaa meille ihanteen ja tavoitteen, jota kohti voimme kulkea. Sen voi kirjoittaa vaikka postikortille ja teipata eteisen peiliin, jossa se on muistuttamassa meille siitä suunnasta, jota kohti voimme kulkea. Samalla tämä sana ”lähellä” tarjoaa meille itsellemme peilin: me voimme ajoittain tarkistaa uskoamme, olemmeko kulkemassa sen tarjoamaan suuntaan, kohti Jumalaa, kohti ihmisiä. Jos jalkamme ovat kulkemassa poispäin Jumalasta tai ne kiertävät apua tarvitsevaa lähimmäistä, tämä sana saa korjata meitä.

Ennen kaikkea ”lähellä”- sana saa rohkaista meitä. Me emme vain halua olla lähellä Jumalaa, vaan Jumala itse haluaa olla lähellä meitä. Kun me joskus väsymme ja kapinoimme, Jumala itse tahtoo olla lähellä meitä ja ojentaa kättään meidän puoleemme. Hän ei jätä läsnäoloaan piiloon, josta meidän pitää se etsiä kuin pimeässä haparoiden. Hän tahtoo itse tulla meitä lähelle. 

Viimein ”lähellä”-sana muistuttaa meitä siitä, että Jumala ei tahdo jättää meitä inhimillisestikään ajateltuna yksin. Jumala tahtoo, että me olemme osa Hänen seurakuntaansa, Hänen laumaansa, jotka saavat yhdessä taittaa matkaa. Käsinä, jalkoina ja olkapäinä toisillemme, kantaen väsyneitä, kuunnellen surullisia ja myös iloiten yhdessä toistemme kanssa.

Tuomas Harri