Seurakunta on elinehto. Oli aika, jolloin koin sen enemmänkin taakaksi: miksi pitää lähteä istumaan koviin penkkeihin kuuntelemaan tylsiä puheita? Jälkeenpäin rehellisesti tarkasteltuna näyttää siltä, että en ajatellut tarvitsevani seurakuntaa, koska oma elämäni oli muka niin hienossa jamassa – en oikeastaan tarvinnut koko Jumalaa yhtään mihinkään. Olin ylpeä ja omavoimainen.

Seurakuntasuhteessani tapahtui käänne samaan aikaan kuin elämässäni. Se, mille olin elämäni suurimmaksi osaksi perustanut, otettiin minulta pois. Olin ajatellut sen olevan ikuisesti kestävää ja ikään kuin valttikorttini suhteessa Jumalaan. Ajattelin, että ainakin tällä elämänalueella olen muuten onnistunut, katso nyt! Olin muutenkin pystynyt nojautumaan pitkälti suorituksiini koko elämäni ajan. Niillä oli kätevä ostaa rakkautta toisilta ihmisiltä ja Jumalalta.

Lopulta vain istuin seurakunnan penkissä tyhjänä. Välillä itkin mutta useimmiten en osannut sitäkään. Sama penkki, jossa olin istunut kädet puuskassa kyseenalaistaen kaiken, olikin ainoa paikka maailmassa, jossa koin saavani voimaa elämään. Minulla ei ollut tuoda Jumalalle mitään, vaan jumalanpalvelus tarkoitti sitä, että Jumala palveli minua, antoi aina viikon verran voimaa niin että selvisin seuraavaan sunnuntaihin. Tajusin, että hän piti minusta kiinni. Tulin riippuvaiseksi Jumalan armosta. Sitä olin tietysti ollut koko ajan, mutta nyt asiain tila valkeni vihdoin minullekin.

Suhtautumiseni muihin ihmisiin muuttui. Toki edelleen ärsyynnyn ja ärsytän ja olen varma omasta oikeassaolemisestani, varmasti vaikutan usein ylpeältäkin, mutta silti ohjenuorani on entistä enemmän Kolossalaiskirjeen kolmannen luvun lause ”Kärsikää toinen toistanne”. Siinäpä realistinen lause: Jumala todellakin tietää, mitä tekoa olemme. Toistemme seurassa oleminen on usein enemmän tai vähemmän kärsimystä. Olemme aika rasittavia tyyppejä kukin vuorollamme.

Tiedän, etten voi muuttaa lähimmäistäni – voin muuttaa vain omaa käytöstäni. Voin aina valita lähestyä toista ihmistä, vaikka hän ei lähestyisi minua. Voin aina valita tehdä hyvää, vaikka toinen ei valitsisi samoin. Voin aina etsiä yhteyttä, vaikka toinen vetäytyisi kauemmas. Vaikka hän olisi aivan erilainen ihminen kuin minä, voin löytää vaikka ohuenkin langan, joka meidät yhdistää, ja päättää pitää siitä kiinni.

Seurakunta on yhteyttä Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Se yhteys parantaa ja antaa voimia. Minut se pitää pystyssä. En olisi tässä ilman Jumalaa ja seurakuntaa.


Anna Lehtinen