Helluntailaisen uskontunnustuksen kirjoittamattomissa alaviitteissä lukee, että Jumalan pitää olla koettavissa. Kuitenkaan tietyllä tavalla kokemisesta ei saisi tulla meille sielujen piparkakkumuottia, jolla saa kaavittua kaiken sopimattoman uunipellin ulkopuolelle.
Uskossa on kyse paljon muustakin kuin kokemuksesta. Kuitenkin pidän ajatuksesta, että Jumala ja hänen läsnäolonsa ovat jollakin tavalla tunnettavissa. Ei vain niin, että Jumalasta tulee pelkästään filosofisen pohdinnan kohde. Voin ajatella päänsärkyyn asti, olenko itsekään olemassa, mutta mikään lopputulos ei yleensä vaikuta arkimaanantaihini kovin syvästi. Samoin, jos Jumala on vain kansojen jylhä Kaitsija, joka katselee maailmaa viileän välinpitämättömyyden vallassa, minun maanantaini ovat synkempiä kuin ilman tällaista valvovaa silmää.
Kuitenkin kauniista opista tulee pakkopaita siinä vaiheessa, jos voidaan sanella, montako enkeliä sen nuppineulan päällä pitää nähdä ja monenko hertsin värähdyksissä Jumalan läsnäolon pitää tuntea.
Onko pakko kokea, jos ei koe? Ei ole.
Uskon, että Jumala on läheisen kietoutunut historiaan ja ihmiselämään. Esimerkiksi johdatus ei tarkoita, että Jumala raahaa uskovat tanssimaan nuoralla oman suunnitelmiensa hienosäädösten mukaan suurena marionettimestarina. Johdatus ei myöskään tarkoita sitä, että Jumala paiskaa ihmisen elämään ja lähettää kuoleman kohdalla enkelin kurkistamaan arviointilomakkeen kanssa, miten ihminen on pärjännyt. Jumala toimii ihmisten elämässä ja valintojen keskellä. Samoin Jumalan kokeminen tapahtuu yhteydessä siihen, keitä me olemme.
Kohtaamme Jumalan oman persoonamme kautta. Me ihmiset olemme tietysti erilaisia. Herkimmät suistuvat raiteiltaan, kun kuulevat Facebookissa tuttunsa lemmikkihamsterin kuolemasta. Toiset ovat jäyhiä jököttäjiä, joita ei saa tirauttamaan tippaa linssinsä kulmaan nyyhkydraamoilla eikä sirkustempuilla. Toiset ovat timanttipölyvärjättyjä päiväperhosia, toiset aragorneja ja erämaasamoojia. Toisten mieli on kromi-nikkeliseosteista harjaterästä, toisilla karamellisoitua sokeria.
Toisille Jumalan kohtaaminen on jatkuvaa draamaa, jossa sinkoillaan kevyellä laivalla tsunamiaaltojen kourissa. Kun laiva vyöryy aaltoa ylös tai alas, kaikki sisuskalut vaihtavat paikkaa muutaman kerran. Toisille Jumalan kohtaaminen on kuin vapaapäivänä aamukahvin juomista ja auringonnousun katselemista. Taivaalla ei ole pilviä, maassa on kastetta ja sumu yrittää päättää, mihin suuntaan lähtisi.
Myös elämäntilanteet vaikuttavat Jumalan kokemiseen. Masennuksen keskellä Jumalan koettavaa läsnäoloa voi olla tietoisuus, että tässä ei ole yksin. Epäoikeudenmukaisesti kohdellulla Jumalan läsnäoloa voi olla sen muistaminen, että Jeesusta syytettiin myös väärin. Joskus Jumalan läsnäolo on vain iloa ja rauhaa. Sen suuremmin selittämättä.
Kun rukoilen, voin usein kokea jotain Jumalasta. Kuitenkin tiedän, että minulta ei ole pois, jos kaverini kokee Jumalan vieressä eri tavalla tai on kokematta mitään. Samoin minä tiedän, että Jumala ei rakasta minua vähemmän, jos vieressä oleva saa Jumalan läheisyyttä isommalla kauhalla kuin minä. Minä olen minä ja hän on hän. Myös Jumalalle.
Markus Mäenpää