Vaikka monen on lähes mahdoton samaistua ajatukseen, joillekin herääminen ei ole vaikeaa. On tietysti olemassa normaaleja ihmisiä, jotka samaistuvat enemmän talviunilta häirittyihin karhuihin, jos kukaan lähestyy heidän luolaansa liian aikaisen herättämisen merkeissä. Sitten on olemassa ihmisiä, joille aamuja ei ikään kuin ole olemassa, jotka marcobjuströmmäisesti singahtavat aamulla ylös mieli täynnä ideoita siitä, miten ihanaa on herätä uuteen, virikkeitä täynnä olevaan päivään.
Aamut ovat. Moni aamuisin pohtii uskonkriisissään, mistä väistämättömyyden pakosta Jumala loi aamut. Teinit viikonloppuna ovat ainoa kosminen poikkeus, sillä vain heidän ei tarvitse herätä. Onko syy Adamin ja Eevan omenavarkaissa, että kaikki eivät ole aamuvirkkuja?
Kaikki aamut eivät aina ole samanlaisia. Meidän kolmivuotiailla kaksospojillamme heräämiset eivät aina ole kaikkein nopeimman liikkumisen aikaa. Kuitenkin, kun erään kerran päiväunilta herätessä ikkunamme takana oli kymmenen metrin päässä ihan oikea Komatsu-kaivuri könyämässä kantoja ylös metsänhakkuun jäljiltä, herääminen tapahtui niiden harvojen sekunnin murto-osien aikana, kun pojat singahtivat sohvan selkänojalle istumaan ja hihkumaan.
Moni hahmottaa Jumalan kohtaamisen heräämisenä. Ihminen on ”herätyksessä”, kun hän alkaa havahtua hengellisten kysymysten todellisuuteen.
Myös hengelliset herätykset ovat erilaisia. Toisille hengellinen herääminen on lähellä armeijan metsäleirillä heräämistä: auto osuu hirveen, ja selvittyään jää miettimään, miten haurasta elämä on. Toisille herääminen on kuin peiton alla hitaasti heräämistä siihen todellisuuteen, että Jumala saattaa sittenkin olla olemassa. Että joku kristinuskossa kuitenkin tuntuu vetoavalta. Toisille herätys on kuin sitä, että herää aamulla rakastuneena, varmana siitä, että on löytänyt elämänsä rakkauden.
Oli herääminen mitä tahansa, herätyksen jälkeen on hereillä oloa. Jumala on onneksi Jumala, jonka puolelta ei heräämisen jälkeen tarvitse katsella aamuäreyttä. Ja joka ilmeisesti uskoo aamukahviin.
Markus Mäenpää