Huomaan joskus väistäväni tilanteita, joissa ihmiset esittävät voimakkaita vastakkaisia näkemyksiä. Politiikkaa, uskontoa, ruokavalioita. Loputon sanasota ja näkemysten kirjo. En jaksa väitellä, koska se tuntuu turhalta. Mieluummin olen hiljaa ja annan muiden kinastella.
Jotkut vastakkainasettelut ovat toisia mehukkaampia, ja ehkä siksi niin raivostuttavia. Pitäisikö talousongelmaisen valtion leikata lisää köyhien sosiaaliturvasta vai tuottaa palvelut ottamalla lisää julkista velkaa? Mitä talousongelmilla edes tarkoitetaan? Entä mitä pitäisi ajatella, kun helsinkiläisen moskeijan ulkoseinällä julistetaan ”Jeesus oli muslimi”? Lihansyönti pitäisi kuulemma lopettaa ekologisista syistä, mutta eikö kasvisruokavalion noudattaminen ole kamalan hankalaa?
Eri mieltä oleminen on taitolaji, jota kaikki eivät osaa. Ihmiset käyttävät hyökkäävää retoriikkaa, yleistävät suurpiirteisesti ilman asiatietoa ja ärsyttävät toisiaan piikikkäillä kärjistyksillä. Erityisesti sosiaalisessa mediassa monen retorinen varmistin on unohtunut pois päältä. Kun aihepiiri koskettaa syvältä, sanalliset keinot ovat kyseenalaiset.
Ihmisellä on tarve kuulua joukkoon, löytää oma puolensa. Maailma ei kuitenkaan ole mustavalkoinen paikka, jossa asioilla on vain kaksi puolta, hyvä ja paha tai oikea ja väärä. Eri mieltä ei voi olla rakentavasti, jos jyrkkä vastakkainasettelu ”meihin” oikeassa oleviin ja ”muihin” väärässä oleviin ohjaa ajattelua.
Poliittisten näkemysten taustaideologioita ymmärtämätön ei kykene rakentavaan keskusteluun. Toisaalta ideologialla ei usein voi selittää käytännön pakosta tehtyjä päätöksiä. Uskontojen vuoropuhelu jämähtää helposti juupas-eipäs-akselille, vaikka esimerkiksi kristityt ja muslimit voisivat keskustella uskontojensa välisistä eroista myös rauhanomaisesti. Ruokavalion kohdalla tulisi muistaa, että vaikka faktat puhuisivat mitä, ihminen tekee usein päätöksiä tunteiden ja tottumusten perusteella.
Kristilliseen kielenkäyttöön kuuluu ajatus käännyttämisestä. Termin kielteisestä sävystä huolimatta eri mieltä olevan ”käännyttäminen” omalle kannalleen voi olla perusteltua ja vastuullista. Silloin kun voin esittää oman näkemykseni puolesta vahvoja perusteita ja uskon vakaasti olevani oikeassa, velvollisuuteni on kunnioittavasti pyrkiä vakuuttamaan myös toiset. Jokaisen on lopulta muodostettava kantansa itse.
Erilaisten näkemysten väisteleminen on lopulta turhaa. Elämä selkärangattomana ja näkemyksettömänä väistelijänä on raskasta ja voi johtaa jopa epärehellisyyteen. Jos uskon olevani oikeassa, eikö silloin velvollisuuteni ole vähintään käydä rakentavaa keskustelua muiden ihmisten kanssa?
Tuomas Havukainen