Yhteiskunnassa on ansaittava.
Ansaitseminen alkaa jo koulumaailmassa. Kenellä on hienoimmat vaatteet, kuka pärjää matikassa, kuka pelaa parhaiten jalkapalloa, kuka uskaltaa hypätä korkeimmalta. Lapset oppivat jo pienestä, että yhteisön hyväksyntä on haurasta. Poikkea vähänkin, ja käytävällä olet alttiina kiusaamiselle. Pitää oppia, että tietyt normit pitää täyttää, jotta välttää syrjinnän. Hyväksyttävyyden listat ovat olemassa.
Aikuisena listaelämä jatkuu. Kun listalla on ammatti, koti, harrastuksia, työpaikka ja perhe, niin kokonaisuus alkaa näyttää hyväksyttävältä. Kuitenkin kaikkea pitää tarkastella vielä tarkemmin. Tietyt ammatit suovat toisia paremman aseman. Perheen pitää olla tietynlainen, lapset pitää kasvattaa oikeassa kohdassa hiljaa oleviksi ja hiljaa niistäviksi. Asuinalueet laitetaan paremmuusjärjestykseen, kuten myös lasten pianotunnit ja joukkuepeliharrastukset.
Auta armias, jos listalta puuttuvat oikeat harrastukset tai tiettyyn ikään mennessä ei ole perhettä! Perheen puuttumisen voi tietysti selittää pois, jos määrittelee itsensä uraihmiseksi. Kuitenkin ammatin puute on jo paha puute, sillä silloin ihmisessä alkaa olla pahasti vikaa. Vielä pahemmin ihmisessä on jotain vikana, jos listalta puuttuu koti. Mikäs se semmoinen ihminen enää onkaan?
Onneksi on seurakunta tuomassa armoa maailmaan. Tai ainakin sen pitäisi. Joskus sekin antaa oman listauksensa: ei saa juoda alkoholia, polttaa tupakkaa, käyttää liikaa meikkiä tai väärän mittaista hametta tai resuisia vaatteita. Pitää olla aktiivinen ja palava ja muistaa evankelioida torstaisin. Tai tiistaisin. Pitääkö ihmisten olla yhteiskuntakelpoisuuden lisäksi myös seurakuntakelpoisia kelvatakseen Jumalalle?
Kuvittele kuitenkin mielessäsi surkein mahdollinen ihminen. Miltä hän näyttää? Miltä hän haisee? Mihin moottoripyöräjengiin hän kuuluu? Millainen rikosrekisteri hänellä on?
Sinä et ole yhtään arvokkaampi kuin tuo ihminen.
Sinä olet yhtä arvokas kuin tuo ihminen.
On aina hyvä muistaa, että ihminen pystyy itse ansaitsemaan vain kadotuksen. Riippumatta listoistamme.
Armon määritelmä ”Ansioton Rakkaus Minunkin Osakseni” voi olla tuttu, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? En voi tehdä mitään, että Jumala rakastaisi minua enemmän tai vähemmän. Voi olla hyvä olla yhteiskuntakelpoinen tai seurakuntakelpoinen. Kuitenkin meidän kaikkien hintanamme on ollut se, että Jeesus suostui tulla kuolemaan meidän puolestamme.
Jumalan ei olisi ollut mikään pakko rakastaa noin paljon. Kuitenkin hän rakasti. Se on iso juttu. Siinä on myös meille opittavaa
Kaisa Kytömäki