Kristittyjä syytetään usein ilonpilaajiksi. Kun herra tai rouva pyhimys saapuu paikalle, nauru katoaa kuin valo mustan aukon tapahtumahorisonttiin. Kannat pysyvät kaukana katosta ja vitsit käyvät vähiin.
Stereotypioiden pohjalla saattaa olla joskus jotain todellisuuttakin. Vanhemmalta väeltä olen saanut kuulla kertomuksia siitä, miten sunnuntaisin nauraminen ja leikkiminen oli kiellettyä, koska päivä oli niin pyhä. Nurkassa pyhäpuvussa jököttävän ylivirtaiset, viisivuotiaan Duracell-neutronipommin mieleen saa kyllä helposti tällä iskostettua, että usko ja ilo kuuluvat yhtä hyvin yhteen kuin syvänmerenkalat ja höyryveturit.
Menneessä Suomessa kaikki olivat kiltisti luterilaisia kristittyjä, joten jos tahtoi olla aktiivikristitty, niin se piti näyttää jollakin. Yliammutun pyhä pukeutuminen ja korostettu vakavuus hartaudenharjoituksessa olivat melkein ainoita tapoja osoittaa kuulumistaan uskonsa vakavasti ottavaan väkeen. Joillekin usko on lopulta niin vakava asia, että sen kunniaksi kannattaa puraista joka aamu sitruunaa, ja ottaa matkaevääksi povitaskuun limetti tai pari.
Kaikesta huolimatta Raamattu ei anna yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten jokaisen maanantaiaamunsa voisi saada synkemmäksi. Jos kerran Jumala on oikeasti niin kiva Jumala kuin mitä Raamatussa ja erityisesti Jeesuksessa hän osoittaa olevansa, niin silloin synkistelyyn ei vaikuta olevan syitä. Kristityt puhuvat toki synkistä aiheista, kuten synnistä ja syyllisyydestä. Sitä on hankala kiertää tai kieltää. Kuitenkin tähtäyksenä niissäkin asioissa on juuri syyllisyydestä ja synnistä vapautuminen. Jos synnintunto tai syyllisyys kalvaa omantunnon perukoilla, kokemus Jumalan ehdottomasta armahduksesta ja rakkaudesta on kaikkea muuta kuin synkkä. Kokeiltu on.
Kristittyjen kokoontumiset luonnollisesti saavat vaikutteensa omasta kulttuuristamme. Jos supisuomalaiseen sielunmaisemaan kuuluvat juuri ne supit, metsä ja kaipuuta valittavat iskelmät saunarannassa, niin itseäni ei hämmästytä, että olemme mollivirsiin viehättynyt kansa. Hieman tuontitarvikkeina on tuotu muun muassa ylistyslauluja, jotka mukailevat perinteisen stadionirokin kaavoja, ja joissa synkistelyn asemaa hoitaa duurisoinnutukseen yhden tai kaksi kertaa vahingossa eksynyt mollisointu.
Jos kristillisen elämän tulisi olla ”iloa, rauhaa ja vapautta Herrassa”, niin meidän uskovienkin tulee tehdä realitychecki asian suhteen. Jos uskonelämämme saa aikaan vain happamia röyhtäyksiä, olisi hyvä katsoa, mikä hengellisessä ruokavaliossa on pilalla. Paketissa lukee, että oikein nautittuna tuloksena tulisi olla iloa ja rauhaa Jeesuksessa. Jos ei ole, kannattaa varmistaa, ettei puuro ole palanut pohjaan ennen popsimista. Myös liiallisia sitrushedelmiä kannattaa välttää. Niistä voi tehdä vaikka mehua kyytipojaksi.
Markus Mäenpää